Elämän rajallisuus

Olen tätä asiaa pohtinut viime aikoina hyvinkin paljon. Mikä tekee elämästä rajallista ja jos tekee, koetaanko se niin vai onko rajallisuus enemmän oman pään sisällä vai tekeekö ympäristö sen ja saa sinut tuntemaan niin?

Todella laaja käsite ja mistä se kokonaisuudessaan koostuu, on monen sattuman summa. 

Minun kohdallani sattuma oli monessakin kohtaa, suurin tekijä oli muutatio yhdessä kromosomissa jonka vuoksi sairastan harvinaista lihassairautta jolle ei ole parantavaa hoitoa, eikä juuri hidastavaakaan, mutta terapialla ja sopivasti rasittavalla liikunnalla voidaan tukea jaksamista ja suoriutumista päivittäisissä asioissa. Tämä tieto oli tietysti pysäyttävä ja sain sen kuulla kuopusta odottaessani, että on myös perinnöllistä, joka sittemmin selvisi, ettei sitä ole ainakaan pojalla. Joka tapauksessa, silloin tuo tieto sai ajattelemaan paljon kuinka se rajoittaa elämääni tulevaisuudessa, kun sairaus etenee ja tietysti sitä ajatteli, miten muut suhtautuvat. Ihan kuin sillä oikeasti olisi väliä, mutta tottakai sitä joskus ajattelee. 

Sittemmin, kun sairaus on edennyt, muuttanut kävelyäni, en pysty juurikaan juoksemaan enkä tekemään mitään sellaista fyysisesti rankkaa työtä enkä urheilemaan itseäni ihan hapoille, koska lihakset eivät siitä suoriudu, kuten pitäisi ja palautuminen kestää todella kauan ja sen myötä tuki- ja liikuntaelimet ovat suuren kuormituksen takia kipeät ja osin myös saaneet kulutuksen myötä osumaa. Yöunet ovat katkonaisia eri kipujen vuoksi, mutta kaikesta huolimatta herään aamulla taas uuteen päivään ja ajattelen positiivisesti, että kävelen kuitenkin omin jaloin ja pystyn syömään, hengittämään ja tekemään päivittäisiä asioita, vaikkakin hitaammin ja usein eri kivunhoitomenetelmien turvin. 

Sitä ajattelee ympäristöä siinä vaiheessa, kun sairastut. Kuka tukee taloudellisesti jos et itse kykene toteuttamaan omaa osuuttasi kaikista menoista, sinun itsesi pitää ottaa selvää ja kaivaa tietoa mistä hakea apua, kuka maksaa ja mitä vaaditaan, että apua saa. Joskus siihen voi mennä aikaa enemmän, mutta kärsivällisyydella pääsee jo pitkälle, koska odotus palkitaan lopulta. Täytyy olla vain sinnikäs.

Se, että sairastuu, voi sulkea osin tietynlaisten haaveiden toteuttamisen, mutta sitten sitä keksii tilalle toisenlaisia haaveita, paikoin jopa parempia. Eikä aina pitäisi päätyä ajattelemaan, että nyt jos en sairastaisi tätä, voisin tehdä tuota. Täytyisi ajatella, että hei minulla on mahdollisuus tähänkin kokemukseen. Pärjään itse pitkälti parhaiten sosiaalisilla taidoillani ja hyvän ihmistuntemuksen varassa johon hyödynnän vahvan intuitioni voimaa ja tilannetajua. Olen ympäristöstä todella kiinnostunut ja ehkä vähän kummaksuttava sana, tarkkailen paljon mitä ympärilläni tapahtuu. Pystyn keskittymään moneen asiaan yhtäaikaa, vaikka pääpaino olisi yhden henkilön kanssa keskustelu, voin silti samaan aikaan havainnoida mitä ympärillä olevat tekemät ilman, että henkilö jonka kanssa keskustelen, kokisi etten olisi läsnä. Tätä ominaisuuttani pystyn käyttämään vaikka olisinkin sairas, koska se on ja pysyy, pystyin juoksemaan tai en, koska vain sillä on väliä miten itse koet elämän. Onko se niin rajallista jonkun sairauden vuoksi? Sana "sairaus" tuo monille mieleen heti, että ihminen on vakavasti sairas, kuolemansairas tai siihen johtava. Sitä sanaa käytetään varovasti, mutta miksi pitäisi? Se on osa ihmisyyttä, kukin on joskus elämässään sairas ilman, että se johtaisi aina suoraan kuolemaan, toki niin tapahtuukin loppujen lopuksi. Se on osa minua ja tässä olen, sielun ja ruumiin voimissa. Koetko sinä elämäsi jotenkin rajalliseksi? Minusta ei pitäisi, koska joskus sattumat avaavat uusia ovia ja niillä uusilla ovilla ei ole väliä, että oletko sairas vai et.