Koirakuume, vauvakuume..

Ja niin sinä kerkesit jo yhden ajatuksen uhraamaan sille, että vieläkö siihen on lisää hankittava jaloissa pyörimään neli- tai kaksijalkaisia. Kieltämättä ajatuksia herättävä otsikko, ehkä myös uteliaisuutta, arvostelua, tietämättömyyttä ja kateutta. Myönnätkö, että jokin edellä mainituista kävi mielessäsi. Niinpä, ymmärrän kyllä sinunkin kantasi, mutta ymmärrätkö sinä meitä?

Nostetaanpa kissa pöydälle ja faktat tiskiin. Poden ikuisesti kroonista koirakuumetta, tarkemmin, mäyräkoirakuumetta. Tätä ei teille varmasti tarvitse perustella, jotka tunnette minut. Joskus on vielä sen maastonakinkin aika. Nyt homma pyörii mainiosti tällä kokoonpanolla monien kauhistuneiden tyyppien ennakkoluuloista huolimatta. Kyllä, Martta on meidän perheenjäsen, rakas ja äärimmäisen helppo yksilö. Tuo karvainen kainalokaveri ja tassuterapeutti joka nauttiii myös yksinolosta eikä provosoidu haukkumaan muiden karvaisten kaverien mukana. Aina niin kiltti ja sosiaalinen, se on meidän Martta. Miestä ei tarvitse aivopestä mäyräkoiraa varten, mutta aikaa tarvitaan vielä ja noh, ei ne mäyräkoiratkaan puussa kasva eikä ilmaisia ole. Siihen päivään asti voi kyltymättömästi paijata lähipiirissä olevia maastonakkeja ja odottaa, että lapset kasvavat ja siinä sivussa tietysti myös tuo kultainen kaveri.

Sitten tämä joitakin ikuisuuden kiinnostava aihe, vauva. Ihminen voi potea ikuisesti vauvakuumetta ilman, että kokisi tarvetta yrittää täyttää sitä "tyhjän pesän syndroomaa" vaikka lapsia jo olisikin, voisiko sanoa, riittävästi. Kiitollinen siitä, mitä jo on, voi silti katsoa kyynel silmässä tv-ohjelmaa jossa uusi elämä syntyy ja muistella kokemuksiaan omien lapsien syntymästä. Nuo hetket joita voisi elää uudelleen ja uudelleen, kaikki se kipu ja lopputulos, meidän vanhempien sekoitus, uusi elämä. Se voi tuoda myös surua tai sitä ei pääse kokemaan ollenkaan tai uudestaan yrittäessä, jää pesä tyhjäksi. Kyllä, niitä saadaan, ei hankita. Mutta ei, en pode sydäntä riipivää kuumetta. Ehkä enemmänkin haikeus on se tunne, mitä kukin vanhempi varmasti joskus elämässään potee, vähän samanlaista haikeutta, kun esikoinen menee kouluun, pääsee ripille, saa ajokortin, muuttaa kotoa, rakastuu ja saa ehkä joskus omia lapsia. Ja vaikkei kaikki toteutuisikaan, olisi se oma lapsi silti rakas, juuri sellaisenaan, omana itsenään.

Matkan varrella on tullut monia kysymyksiä liittyen meidän lapsilukuun ja osa meidän vanhempien omaa ajatuksen virtaa. Avaan niitä tässä enemmän ja samalla voi pohtia, onko sellaiset kysymykset kaikenkaikkiaan sopivia, kun taas osa on lämmittänyt mieltä.

1. Entä jos se kolmaskin lapsi olisi vammainen tai muuten erityislapsi?

Heti ensimmäisenä hetkeäkään miettimättä, rakastaisin sitä lasta entistä enemmän, vaikka luonnollisesti kaikki lapseni ovat minulle yhtä rakkaita. Te erityislasten äidit ymmärrätte tämän käsitteen kuitenkin, mitä tarkoitan. Ja kaiken kaikkiaan, poikamme kehitysvamma juurtaa alkujaan syndroomasta joka ei millään muotoa ole perinnöllinen. Silloin, kun "haikara on siemenen luonut", niin on vain yhden kromosomin osat vaihtaneet paikkaa.

2. Miten sä muka jaksaisit, kun nytkin on noin rankkaa elämää ja sinäkin oon niin sairas.

Hmm.. Tässä vaiheessa nousi ne kuuluisat leijonaemon kynnet esille ja huokaisin syvään, ennen kuin päästin sanaakaan suustani. Tämä on varmasti se yleisin esitetty kysymys ja jollain tapaa myös tuomitseva. En ole mielestäni koskaan sanonut, että meidän elämä olisi painosanalla rankkaa. Viikottain aina joku muu on muodostanut sen ajatuksen omassa päässään ja huokaisten syvään tuumaa, "On teillä sitten rankkaa!". Minusta meidän elämä on ihanaa, erilaista, toki haastavaa ajoittain, mutta voi hitsi vie, kuinka me osataankaan nauttia meidän elämästä. Ihan tavallinen arkipäivä on ehkä parhainta mitä tiedän. Ei se tee elämästä rankkaa, jos ei pääse harrastamaan kolmea eri lajia, olla töissä 12 tuntia vuorokaudessa, siivota päivittäin tai matkustella pitkin vuotta ulkomaita myöten. En kiellä, etteikö joskus olisi kiva matkustella, mutta juuri tällä hetkellä ei koeta sellaiselle tarvetta. Ja kyllä, olen lääketieteellisessä merkityksessä sairas, kuten meidän poikakin. Myönnän kyllä, että olen tämän oman sairauteni kanssa paininut kovastikin ja tehnyt ajatustyötä kyvystäni olla täysin kykeneväinen kokopäivätyöhön tai sellainen äiti joka jaksaa fyysisesti riehua lasten kanssa pitkin leikkipuistoa. Äärimmäisen kova pala. Asia jonka kanssa olen viimeiset viikot paininut toden teolla ja selvittänyt mahdollisuuksiani ja yrittänyt olla itselleni armollinen. Tottakai krooniset kivutkin on osa elämää, mutta niiden kanssa pystyy elämään eikä ne tee elämää rankaksi, väsyttäväksi kyllä välillä. Rankan elämän voi käsittää monella tapaa.

Se on muuten vaikeaa, ei elämä itsessään, vaan myöntää itselleen, että ei pysty vaikka mieli haluaisi. Ehkä sama ajatus piilee myös sen vauva-ajatuksen takana. Jaksaako keho kantaa yhdeksän kuukautta tuota elämän lahjaa. Emme me ole päättäneet, että lapsiluku oli tässä, vaikka riittävältä se tuntuukin. En minä päättänyt, että sairastun. Ei kukaan nainen päätä, että sairastuu ja menettää mahdollisuuden saada lapsia, ei kukaan päätä sinun puolesta, voitko yleensäkään saada lapsia tai edes haluta lapsia tai onko se "kannattavaa" oman terveyden uhalla. Asia joka on jokaisen naisen oman kehon asia, kysymys tai kyseenalaistaminen lisääntyä ei helpota sen ihmisen oloa joka ehkä sydämessään tuntee surua ja haikeutta siitä, että jokin muu on päättänyt asian hänen puolestaan. Mutta ei se estä olemasta onnellinen. Voi että, kuinka onnellinen olenkaan näistä hetkistä ja lapsista, tästä perheestä. Päivääkään en vaihtaisi pois, koska kaikki elämässä eletyt päivät ovat muokanneet meistä juuri tällaisia kuin olemme nyt. Tottakai voisin pyyhkiä ne päivät pois, kun poika kouristaa sylissäni villiintyneen epilepsian vuoksi tai esikoinen on surullinen, kun pikkuveli ei osaa leikkiä oikein hänen kanssaan. Mutta juuri siksi me olemme tällaisia kuin olemme.

3. Ootteko koskaan ajatellut kolmatta ja oisko se sulle sellainen terapiavauva?

Ilmeisesti tässä tarkoitetaan myös käsitettä "laastarilapsi". Kukaan eikä mikään korvaa ketään tai tee surua vähemmäksi uuden ihmeen myötä. Jokainen lapsi on omana itsenään yhtä arvokas ja toivottu, ei sillä mitään "korvata" tai "laastaroida". Olen itse vanhempieni iltatähti, kuten äitini on joskus sanonut. Isoveljien hellässä ja joskus ei niin hellässä hoidossa kasvanut ja oppinut pärjäämään mukana vaikka ikäeroa tulee molempiin yli kymmenen vuotta. Saan kunnian olla se pikkusisko josta välitetään ja huolehditaan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Ehkä parhainta pikkusiskona olemisessa.

4. Minä olen aina ajatellut, että teillä vilistää talo täynnä koiria ja lapsia.

Tämä näkökulma taas saa itsekin ajattelemaan, niin miksi ei. Tässähän sitä parhaillaan ollaan täyttämässä, jos kuitenkin jatketaan sillä maastonakilla ensin. Syvä, haaveileva huokaus. Sellainen ihana tappijalka pötköttämässä Martan kainalossa ja sänky täynnä lapsia ja koiria, tulevaisuudessa, ei vielä. Nyt näin on hyvä.