"Kun mua ärsyttää ihan kaikki ja en jaksa mitään. "
"En jaksa innostua enää mistään enkä osaa enää hymyillä."
"Kun mikään ei tunnu enää miltään ja tekis mieli vaan nukkua."
Vuosi sitten keväällä 2017 aloin myöntämään itselleni, että nyt en enää jaksa. Jaksan elää, mutta en jaksa mitään muuta. Olen niin hemmetin väsynyt ja pitäisi olla niin reipas, koska sellainenhan minä olen, hymyilevä ja huumorintajuinen. Vaikka nukun, niin en silti jaksa innostua mistään. En minä ole aina ollut tällainen. En minä ole masentunut, väsyttää vaan.
Kesäkuussa istun erikoissairaanhoidon vastaanotolla ja heti istumaan päästyä alan itkeä. Kerron kaiken mitä on vuosien aikana tapahtunut, ilot ja surut. Itken ja niistän nenääni. Olo on syyllinen ja hävettää. Miksi minä istun tässä? Ei minun pitänyt mennä masentumaan, ei minulla ole aikaa tällaiseen. Olenko masentunut? Vastaanotolta lähden hartiat keveämpänä, silmät itkusta punaisina, mutta helpottuneena. Minua kuunneltiin, minua ymmärrettiin. Yllätin itseni ja otin avun vastaan. Myönsin tilanteen itselleni ja läheisilleni. Olin polttanut kynttilää molemmista päistä. Olin polttanut itseni loppuun.
En muista kuluneista muutamasta vuodesta kuin suurimmat asiat, vaikka yleensä muistan todella paljon pieniäkin hetkiä. Kirjan lukeminen ei onnistunut, koska sivun luettua loppuun, hämmästyin, että mitä olin edes juuri lukenut. Koulussa nukahdin kesken tunnin istualtani ja havahduin aina luokkakaverin kevyeen käsivarren sipaisuun, että herätys. Olin todella väsynyt. En uskonut, että tuollaista väsymystä voi edes kokea. Kaikki piti olla lapuilla ja kalenterissa, koska en olisi muuten muistanut hoitaa asioita vaikka normaalisti minun päässäni on viikkojenkin aikataulut ja sovitut tapaamiset. Nyt kaikki oli yhtä sekamelskaa. Ihan kuin aivot olisivat olleet jatkuvassa sumussa, aamusta iltaan. Kaikki itketti ja tuntui, etten osaa mitään ja peilistä katsoi harmaat ja surulliset kasvot.
Pikkuhiljaa aloin päästä takaisin kiinni elämään ja todella hitaasti, mutta varmasti, ne väritkin alkoivat tulla takaisin. Jaksoin innostua ja myös huomata, että milloin oli aika kieltäytyä jostain, etten kuormita taas itseäni. Olen ollut aina sellainen olkapää johon tukeutua ja mielelläni olen sen tehnytkin, halu auttaa on ollut aina hyvin suuri, sydämen asia. Nyt vain piti opetella, että oma hyvinvointi pitää hoitaa ensin, että voi auttaa muita. Mieli kun menee rikki, ei sitä hetkessä korjata.
Kesäkuussa tulee tästä vuosi ja voin sanoa kliseisesti, että elämä kyllä hymyilee lopulta. Tulee suruja, epäonnistumisen tunteita ja vastoinkäymisiä, mutta enää ei tunnu siltä, että maailma kaatuu siihen, vaan aina tulee päivä uusi ja tästä selvitään. Ja ne onnistumisen tunteet, pienistäkin asioita, voi että niitä riittää.
Elämä on aika ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti